Hoplaa!

Tämän viikon aiheesta sivuun: tipuin sitten hevosen selästä, ensimmäisen kerran sitten lapsuusvuosien. Kovaa, korkealta ja komeassa kaaressa. Kiltti, laiska, hidas, rauhallinen ja n. 175 cm korkea Chippolini päätti, että laukataan sitten ***kele, kun useamman kierroksen verran on käsketty. Itse en ollut tarpeeksi hereillä, koska olin tuudittautunut hepan laiskuuten ja ajattelin, että ei se ikipäivänä ota yhtäkään laukka-askelta. Laukka-askel, pukitus ja ratsastaja aidan toiselle puolelle selälleen. Tärähdys oli sellainen, että hetken aikaa täytyi keräillä itseään ja miettiä, että toimiiko pää, ovatko kädet ja jalat kiinni ruumiissa ja miten tästä pääsee ylös. Todennäköisesti mikään ei ole pysyvästi rikki, mutta alaselkä on melko kipeä. Siitä inspiroituneena olenkin tutkiskellut, että mitenkäs ne vakuutusasiat menivätkään ja kuinkas paljon sellainen turvaliivi maksaisi. Jos sitä aikuisena tulee varovaisemmaksi, niin voi sanoa, että ei se putoaminenkaan käy yhkä kevyesti ja ketterästi kuin joskus nuorempana. Että ehkä se jonkinlaisen itsesuojeluvaiston kehittyminenkin on ihan hyväksi tässä iässä.

Ohi aiheen taas

Eilen oli syksyn toinen ratsastustunti, josta on raportoitava sen verran – ja nyt toisaalla lomaileva Anne on kateellinen – että hyppäsimme esteitä! Siis pieniä, sellaisia joista hevonen pääsee yli käynnissäkin. Kavalettikorkuisia kuulemma, eli parikymmentä senttiä korkeita kai. Mutta kuitenkin. Vakio-opemme oli sairaana ja tuuraaja pitikin sitten astetta haastavamman tunnin. Ratsuna minulla loppujen lopuksi iso Varri-hevonen. Listaan oli laitettu pikkuinen Ats, mutta kävin ennen tuntia näyttäytymässä opettajalle ja kertomassa, että tuo ponikoko ei ehkä ole ihan paras mahdollinen tällä pituudella (ja painolla…). Ope totesi saman, ja sain luvan hakea Varrin tallista. Tytöt kertoivat, että Varri saattaa olla laiskahko, mutta voi olla reipaskin, ratsastajasta riippuen. Otin sitten tiukan linjan heti alusta alkaen ja vauhtia riitti koko tunnin eikä raippaa tarvinnut käyttää ollenkaan. Varsinkin esteiden huumaan päästyään Varri olisi halunnut laukata kunniakierroksen aina hyppyjen jälkeen ja esteille mentäessä sai tosissaan jarrutella, että ei menty vain täysillä kaverin perässä, vaan ihan rauhassa omalla vuorolla. Ennen laukkaa teimme saman harjoituksen ravissa, ja silloin Varri tahtoi väistää toisen esteen, joten siinä oli haastetta. Yritin myös keskittyä pitämään istunnan kunnossa: kantapäät alas, varpaat eteen, jalustin päkiällä, pohkeet kiinni hevosessa, polvet irti, reidet rentona (tänään ei kyllä tunnu siltä) ja sitten vielä ne kädet ja kaikki. Ja katse eteen!

Syksyn ensimmäinen kopotikop

Tänään oli syyskauden ensimmäinen ratsastustunti. Päätimme Annen kanssa jatkaa viime keväänä elvytettyä ratsastusharrastusta Knaperbackassa aikuisten perustason ryhmässä yhdessä vuoden alussa alkeiskurssilla aloittaneiden kanssa. Tänään meitä oli tunnilla vain kolme. Tällä kertaa hepat oli vaihdettu päittäin: minä sain Annen suursuosikin Einon ja Anne puolestaan Sangrijan, jonka kanssa minä viimeksi kolmannella yhteisellä kerralla aloin päästä yhteisymmärrykseen. Eino olikin aivan eri tyyppiä kuin hiukan hidas Sangrija. Jarruja ei meinannut löytyä lainkaan. Tunnin aluksi teimme pysähdyksiä käynnistä, ja ne sujuivat hyvin. Einoa ei kyllä yhtään tarvinnut kehottaa liikkumaan, mutta se pysähtyi ihan nätisti pienillä pidätteillä. Seuraavaksi mentiin kevyttä ravia ja tehtiin hidastuksia sekä lyhyillä että pitkillä sivuilla. Tämä olikin jo haastavampaa. Einon ravi oli hyvin vauhdikasta ja aika paljon saatiinkin vaihtaa paikkaa ja tehdä voltteja ettei ajettu edellä menevän perään. Loppua kohden tahdin hidastaminen alkoi kuitenkin sujua. Lopputunnista mentiin laukkaa pitkän sivun verran ja siirryttiin kulmassa käyntiin, mistä taas päädyssä nostettiin laukka harjoitusravin kautta. Tämä sujui muuten varsin hyvin, paitsi että käyntiin ei taidettu koskaan päästä. Tai no, ehkä siellä joku käyntiaskel oli jossain välissä. Raviin asti Eino juuri juuri hidasti, mutta muuten laukkasi menemään minkä jaksoi. Olipa aika erilainen tunti, kun sai kokeilla hevosta, jota joutui pidättelemään eikä hoputtamaan eteenpäin. Hoidettaessa Eino oli kiltti kuin mikä.

Sitten hiukan koira-aiheistakin: Lennu on menossa muutaman viikon päästä olevaan TerriEri-näyttelyyn (eli terrierien erikoisnäyttelyyn). Tänään tuli tieto, että sinne on ilmoitettu huimat 92 cairnia. Huhhuh. Tuomarina brittiläinen William Cammish, joka kaikesta (myös ilmoittautuneiden määrästä) päätellen on kova nimi. Sitä ennen on kuitenkin pienempi näyttely Porvoossa tämän viikon lauantaina.

Edistysaskelia

Eilen illalla aloitimme tulevan agilitykurssimme kotiläksyjen tekemisen ja tänään jatkoimme harjoituksia. Tarkoituksena on opettaa koira kiertämään esteen tms. takaa. Meillä kierrettävänä on ollut paperikassi, jonka sisällä on kenkälaatikko. Ihan vain siitä syystä, että sellainen sattui olemaan lattialla sopivasti joutilaana. Lennu tajusi homman idean hämmästyttävän nopeasti ja kiersi jo ensimmäisellä yrityksellä paperikassin takaa, kun osoitin kädellä sitä kohti. Houkuttelua, kosketuskeppiä tai muita apuvälineitä ei siis tarvittu. Se oli varmaankin ihan sattumaa, mutta siitä oli hyvä jatkaa. Nyt Lennu käy kiertämässä suunnilleen metrin päässä minusta olevan ”esteen”, mutta kahden metrin päästä se ei ihan vielä onnistu.

Lisäksi Lennun kanssa on viime aikoina treenailtu vetämättä hihnassa kulkemista ja yleistä kuulaisuutta vaikeissa tilanteissa. Vetäminen ei koskaan ole ollut mikään suuri ongelma, mutta tietysti sitä ilmenee aina silloin, kun Lennulla tulee hirrrrrveä kiire johonkin, esim. koirapuistoon. Olen ottanut taktiikaksi, että hihnan kiristyessä liikaa pysähdyn ja odotan hiljaa paikallani. Matka jatkuu vasta kun Lennu on kääntynyt takaisin ja tullut minun luokseni. Homma on alkanut toimia aika hyvin siltä osin, että Lennu kyllä aina todella nopeasti muistaa, että pitää kääntyä ja tulla minun luokseni ennen kuin pääsee eteenpäin. Varsinainen sinkoilu ei kuitenkaan vielä ole jäänyt pois, vaan tänäänkin näitä stoppeja tehtiin ainakin neljä viimeisen sadan metrin matkalla ennen koirapuiston porttia.

Luoksetuloa ja sellaista yleistä kuuliaisuutta päästiin tänäänkin treenaamaan, kun koirapuistossa meinasi tulla jotain hässäkkää isompikokoisen, meille vieraan uroksen kanssa. Pyysin Lennun luokse ja maahan paikalleen ja hyvin toimi. Lennu on viime aikoina kunnostautunut luoksetulossa ja paikallaolossa koirapuistossa ja muissa vaikeissa tilanteissa. Paikallaolo koirapuistossa tarkoittaa siis minun luonani istumassa tai maassa pysymistä, ei se sentään yksikseen paikoilleen jää niissä tilanteissa. Mutta on sitä harjoiteltukin. Eilen se suoritti minun edessäni makaamista ja silmiin tuijottamista niin tosissaan, että vaikutti vähän kiusaantuneelta kun joku kaveri tuli ympärille ja päälle hyppimään ja häiritsemään hänen suoritustaan. Mutta nyt kun menin kehuskelemaan, niin saattaa olla, että huomenna on taas uusi päivä, uudet kujeet ja tottelevaisuudesta ei tietoakaan.

Aiheesta sivuun, itse olen tänään ottanut edistysaskelia hevosen selässä. Kävimme Sohvin ja Poppiksen Annen kanssa taas ratsastamassa, tällä kertaa kaksin yksityistunnilla. Ratsuna oli sama rauhallinen ja laiskahko Sangrija kuin viimeksi ja ravin kanssa oli aluksi myös samoja ongelmia kuin viimeksi. Kesken tunnin sain kuitenkin kentän laidalta löytyneen oksan kappaleen käteeni, ja johan alkoi kulkea. ”Raippaa” ei siis tarvinnut käyttää ollenkaan, riitti että se oli kädessä. Edelleen meille tuli kuitenkin satunnaisia erimielisyyksiä siitä, mihin suuntaan olikaan tarkoitus kulkea, mutta tarkemmassa opetuksessa homma alkoi hiljalleen sujua ja ratsastamisen perusasiat alkoivat muistua mieleen. Kantapäät alas, katse menosuuntaan, ohjat tarpeeksi tiukalle ja pohkeita, pohkeita. Mikäs siinä oli mennessä, täydellisessä keväisessä auringonpaisteessa.

Huomenna Lennu pääsee parturiin.

Aiheesta sivuun, eli mutkittelua maneesissa

Terrorisoin nyt ihan törkeästi koirani blogia kertomalla jostain ihan muusta kuin koiran elämään liittyvästä, nimittäin ensimmäisestä ratsastustunnistani vuosikausiin! Kiitos Annen, joka Sohvin ja Poppiksenkin emäntänä tunnetaan, pääsin takaisin satulaan nopeammin kuin olin uskaltanut toivoakaan. Olin miettinyt ratsastusharrastuksen elvyttämistä jo monta vuotta ja tänä keväänä olin vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että pohdiskelin sopivaa tallia. Anne oli askeleen edellä ja oli jo ehtinyt olla yhteydessä Knaperbackan talliin ja kysellyt sopivaa tuntia. Tunnille sattui mahtumaan toinenkin muistojaan verestämään, joten minäkin pääsin tunnille jo tänään. Säännöllisen ratsastusharrastuksen lopettamisesta on jo n. 15 vuotta aikaa ja viime vuosina olen käynyt suunnilleen kerran vuodessa islanninhevosen selässä, joten taidot ovat hieman ruosteessa.

Knaperbackan talli vaikutti heti ensi näkemältä sympaattiselta paikalta. Tallilla oli todella mukavaa porukkaa, ja saimme apua niin tallin henkilökunnalta, muilta ratsastajilta kuin heppoja hoitavilta tallitytöiltäkin, kun kerroimme reippaasti kaikille vastaantulijoille, että olemme ensimmäistä kertaa tallilla. Nuoret tytöt tarjosivat apua vilpittömästi ja jaksoivat kärsivällisesti ja asiallisesti neuvoa, että miten päin se riimu tulikaan ja millä harjalla kannattaa harjata. Tunnille tulossa ollut toinen ratsastaja, jolla on tallilla oma hevonen, kertoili ratsuni Sangrijan oikuista ja näytti kuinka sen saa nostamaan kaviot putsausta varten. Hepat saatiin siis harjattua, satuloitua ja suitsittua hienosti, kiitos kaiken todella ystävällisen apuväen.

Itse tunnilla alku meni hyvin. Hevosen selkään nouseminen ja siellä pysyminen ei tuntunut vaikealta eikä pelottavalta. Aluksi menimme tietysti käyntiä uraa pitkin. Sen jälkeen teimme ympyröitä molemmissa päissä. Ympyröissä sai muistutuksen siitä, että se heppa ei tosiaan kääntynytkään pelkkien ohjien avulla, vaan pohkeita piti käyttää reippaasti siinäkin hommassa. Todelliset haasteet kuitenkin alkoivat vasta sitten, kun tuli aika ravata. Etukäteen olin jännännyt kevennystä, että näinköhän sitä muistaa mitä piti tehdä ja missä rytmissä. Mutta se ei sitten kuitenkaan ollut ongelma. Ongelma oli saada hevonen ravaamaan ja varsinkin jatkamaan ravia myös maneesin kulmissa ja päädyissä. Sekä minulle että Annelle oli tietysti annettu tallin turvallisimmat ja leppoisimmat kaverit – kuten aloittelijoille kuuluukin. Näitä kokeneita kavereita olikin sitten vaikeampi saada pysymään vauhdissa, kun ne jatkuvasti yrittivät jallittaa kokematonta ratsastajaa ja mennä siitä missä aita on matalin. Minun ratsuni teki välillä myös ihan omia mutkiaan, ja silloin sain todella tehdä töitä että sain sen kulkemaan siihen suuntaan mihin tahdoin. Lopputunnista alkoi tuntua, että reisistä on käytetty viimeiseen asti kaikki voimat mitkä löytyivät, ja ryhtikin alkoi valahtaa kasaan.

Tunnin jälkeen tuntui siltä kuin sääret olisivat pysyvästi jähmettyneet jonkinlaiseen leveään cowboy-asentoon, kun talutimme hevoset takaisin talliin. Sangrijan avulias hoitaja neuvoi taas hevosen riisumisessa. Juttelimme opettajan kanssa ja pyytelimme nöyrästi anteeksi, jos olimme toilailuillamme terrorisoineet muiden tunnin. Totesimme, että molemmat kaipaisimme ehkä tehoannoksen intensiivisempää perusasioiden kertaamista opettajan tarkemman syynin alla ennen kuin voimme jatkaa sellaisessa ryhmässä, jossa muilla on homma hanskassa. Sovimme, että tallilta ehdotellaan meille sopivia vaihtoehtoja ja katsomme sitten kuinka jatketaan.

Haasteellista mutta hauskaa oli! Ja oli tosi mukavaa mennä tallille yhdessä toisen ensikertalaisen kanssa, niin ei tarvinnut yksin jännätä, että miten siellä toimitaan. Eikä tarvinnut olla ainoa, joka törttöili siellä tunnilla. Kiitos siis Annelle seurasta!

Kotiin palatessa koira ja mies olivat vastassa pysäkillä, mikäs sen mukavampaa (koira mainittu, liipataan läheltä blogin varsinaista aihetta). Kaiken kaikkiaan hieno ilta siis 🙂