Tehtiin juuri maailmanhistorian hitain lenkki kerrassaan ihastuttavassa talvisäässä. Lennu rakastaa lunta. Se ei voi vastustaa koskematonta, omaa säkäänsä korkeampaa lumipeitettä, vaan hinkuu sinne ”metsästämään”. Hulluja loikkia pää edellä hankeen. Hauskaltahan se näyttää, mutta enää siinä vaiheessa ei jaksa naurattaa kun yrittää viidettä kertaa sadan metrin matkalla komentaa koiran takaisin kävelytielle, ja koira taas on hyvin vakuuttunut siitä, että lumen alla on jotain, mitä ehdottomasti kannattaa yrittää metsästää vaikka maailman tappiin saakka. Ja kun samaan aikaan suomalainen talvisää parhaimmillaan (eli märkä lumipyry) iskee vasten kasvoja. Huoh. Muutenkin lumi on innostanut Lennua entisestään hyvin tarkkaan nenän käyttöön, ja välillä eteneminen on ihan tiellä pysyttäessäkin hyvin hidasta. Kai se ennen pitkää kyllästyy? Ei kai tätä jatku koko talvea?
Asia, jonka nyt olen tajunnut ja johon panostaisin jos jotain voisi tehdä toisin, on se, että hihnakäytös ei ole vain sitä, että koira osaa kulkea vetämättä hihnassa, vaan myös sitä, ettei ihmisen tarvitse vetää koiraa perässään… No, tässä vähän vaihtelua niihin treenipostausten superterrieri-hehkutuksiin.
Lennu 