Terrorisoin nyt ihan törkeästi koirani blogia kertomalla jostain ihan muusta kuin koiran elämään liittyvästä, nimittäin ensimmäisestä ratsastustunnistani vuosikausiin! Kiitos Annen, joka Sohvin ja Poppiksenkin emäntänä tunnetaan, pääsin takaisin satulaan nopeammin kuin olin uskaltanut toivoakaan. Olin miettinyt ratsastusharrastuksen elvyttämistä jo monta vuotta ja tänä keväänä olin vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että pohdiskelin sopivaa tallia. Anne oli askeleen edellä ja oli jo ehtinyt olla yhteydessä Knaperbackan talliin ja kysellyt sopivaa tuntia. Tunnille sattui mahtumaan toinenkin muistojaan verestämään, joten minäkin pääsin tunnille jo tänään. Säännöllisen ratsastusharrastuksen lopettamisesta on jo n. 15 vuotta aikaa ja viime vuosina olen käynyt suunnilleen kerran vuodessa islanninhevosen selässä, joten taidot ovat hieman ruosteessa.
Knaperbackan talli vaikutti heti ensi näkemältä sympaattiselta paikalta. Tallilla oli todella mukavaa porukkaa, ja saimme apua niin tallin henkilökunnalta, muilta ratsastajilta kuin heppoja hoitavilta tallitytöiltäkin, kun kerroimme reippaasti kaikille vastaantulijoille, että olemme ensimmäistä kertaa tallilla. Nuoret tytöt tarjosivat apua vilpittömästi ja jaksoivat kärsivällisesti ja asiallisesti neuvoa, että miten päin se riimu tulikaan ja millä harjalla kannattaa harjata. Tunnille tulossa ollut toinen ratsastaja, jolla on tallilla oma hevonen, kertoili ratsuni Sangrijan oikuista ja näytti kuinka sen saa nostamaan kaviot putsausta varten. Hepat saatiin siis harjattua, satuloitua ja suitsittua hienosti, kiitos kaiken todella ystävällisen apuväen.
Itse tunnilla alku meni hyvin. Hevosen selkään nouseminen ja siellä pysyminen ei tuntunut vaikealta eikä pelottavalta. Aluksi menimme tietysti käyntiä uraa pitkin. Sen jälkeen teimme ympyröitä molemmissa päissä. Ympyröissä sai muistutuksen siitä, että se heppa ei tosiaan kääntynytkään pelkkien ohjien avulla, vaan pohkeita piti käyttää reippaasti siinäkin hommassa. Todelliset haasteet kuitenkin alkoivat vasta sitten, kun tuli aika ravata. Etukäteen olin jännännyt kevennystä, että näinköhän sitä muistaa mitä piti tehdä ja missä rytmissä. Mutta se ei sitten kuitenkaan ollut ongelma. Ongelma oli saada hevonen ravaamaan ja varsinkin jatkamaan ravia myös maneesin kulmissa ja päädyissä. Sekä minulle että Annelle oli tietysti annettu tallin turvallisimmat ja leppoisimmat kaverit – kuten aloittelijoille kuuluukin. Näitä kokeneita kavereita olikin sitten vaikeampi saada pysymään vauhdissa, kun ne jatkuvasti yrittivät jallittaa kokematonta ratsastajaa ja mennä siitä missä aita on matalin. Minun ratsuni teki välillä myös ihan omia mutkiaan, ja silloin sain todella tehdä töitä että sain sen kulkemaan siihen suuntaan mihin tahdoin. Lopputunnista alkoi tuntua, että reisistä on käytetty viimeiseen asti kaikki voimat mitkä löytyivät, ja ryhtikin alkoi valahtaa kasaan.
Tunnin jälkeen tuntui siltä kuin sääret olisivat pysyvästi jähmettyneet jonkinlaiseen leveään cowboy-asentoon, kun talutimme hevoset takaisin talliin. Sangrijan avulias hoitaja neuvoi taas hevosen riisumisessa. Juttelimme opettajan kanssa ja pyytelimme nöyrästi anteeksi, jos olimme toilailuillamme terrorisoineet muiden tunnin. Totesimme, että molemmat kaipaisimme ehkä tehoannoksen intensiivisempää perusasioiden kertaamista opettajan tarkemman syynin alla ennen kuin voimme jatkaa sellaisessa ryhmässä, jossa muilla on homma hanskassa. Sovimme, että tallilta ehdotellaan meille sopivia vaihtoehtoja ja katsomme sitten kuinka jatketaan.
Haasteellista mutta hauskaa oli! Ja oli tosi mukavaa mennä tallille yhdessä toisen ensikertalaisen kanssa, niin ei tarvinnut yksin jännätä, että miten siellä toimitaan. Eikä tarvinnut olla ainoa, joka törttöili siellä tunnilla. Kiitos siis Annelle seurasta!
Kotiin palatessa koira ja mies olivat vastassa pysäkillä, mikäs sen mukavampaa (koira mainittu, liipataan läheltä blogin varsinaista aihetta). Kaiken kaikkiaan hieno ilta siis 🙂
Lennu 