Ulkoilu, jonka lauantaina mainostin sujuneen erinomaisen hyvin, sujui oikein mallikkaasti sunnuntaina ja maanantainakin. Lenkeillä edettiin reippaasti ulkoiluttajan määräämään suuntaan ja kaikilla oli kivaa. Ainoan haasteellisemman hetken aiheutti citykani, mutta puput nyt lasketaankin tässä vaiheessa vielä force majeure -luokan esteeksi. Mutta tänään. Se, minkä piti olla reipas ja mukava reilun tunnin ulkoilu, muuttuikin kahden tunnin ja viiden minuutin mittaiseksi turhautumiseksi lumituiskussa. Omistaja meinasi paleltua, syke nousi ihan muista kuin liikunnallisista syistä ja ainoa mikä otti lämpöä oli pinna, joka paloi.
Alku sujui ihan hyvin. Etenimme hyvässä yhteisymmärryksessä tuonne kauemmas isoon koirapuistoon, jossa pienten puolella ei ollut ketään. Menimme hetkeksi isojen puolelle, mutta lähdimme aika pian pois, kun sopivaa leikkikaveria ei löytynyt. Lennu lähti ihan kiltisti mukaan aitauksesta, kuten aina, ja eteni parin metrin päähän portista, kunnes portista tuli ulos toinen koira, jota olisi pitänyt päästä tervehtimään, vaikka juuri sisäpuolella oltiin nähty. Lennu yritti siis vetää sen luokse, mutta en päästänyt, koska periksihän näissä tilanteissa ei saa antaa. No, lopputuloksena oli hihnan päässä maha maata vasten jalat levällään kaikilla neljällä tassulla lunta kauhova koira, joka ei kuullut tai ainakaan ymmärtänyt yhtään mitään. Tilanne meni tietysti hyvin nopeasti ohi, kun tämä toinen koira tuli kohdalle ja meni ohi, ja niin päästiin jatkamaan matkaa.
Puolessa välissä lenkkiämme sitten alkoi se hermoja raastava haluttomuus kulkea sinne, minne olisi pitänyt. Lennu kääntyi takaisin tulosuuntaan tuijottamaan vaikka siellä ei ollut mitään. Ei koiria, ihmisiä, pupuja, sorsia, ei mitään. Sitten edettiin muutama metri, kunnes taas pysähdyttiin ja käännyttiin. Tätä tapahtui viitisen kertaa. Voin kertoa, että muutaman metrin välein päinvastaiseen suuntaan kiepsahtava koira on R-A-I-V-O-S-T-U-T-T-A-V-A. Sen jälkeen Lennu kiinnostui merestä, jossa vesi oli muuttanut olomuotoaan ja alkanut jäätyä sitten eilisen. Sitä ihmeteltiin hetki, jonka jälkeen minä päätin, että nyt jatketaan matkaa. Parin metrin jälkeen Lennu kääntyi taas tuijottelemaan merelle. Siinä sitä sitten seisottiin lumipyryssä ja savu nousi korvista kun koira päätti ottaa omaa aikaa ja katsella maisemia.
Päättäväisyyden ja palkitsemisen yhdistelmällä tästäkin selviydyttiin ja loppumatka sujui ihan ok, joskin vähän hitaanlaisesti ja kävelytien puolelta toiselle haahuillen. Ongelmana näissä tilanteissa on siis se, että Lennu osaa olla hyvin päättäväinen ja minä taas päättämätön sen suhteen, millä taktiikalla ongelmaa pitäisi lähestyä. Ensisijainen vaihtoehtohan on tietysti oikeasta toiminnasta palkitseminen. Siinä ongelmana on (varmasti omasta virheellisestä toiminnasta johtuen) se, että kuviosta tulee seuraavanlainen: minä kehotan Lennua etenemään, kehun ja palkkaan ehkä namillakin siitä kun se tulee luokse ja kävelee hetken oikeaan suuntaan. Sen jälkeen Lennu pysähtyy ja sama homma toistuu uudestaan. Syntyy siis kierre, jossa Lennu luulee (tai tietää) saavansa palkan siitä, että pysähtyy ja liikkuu vasta sitten kun käsketään. Vaikka olen yrittänyt olla näissä tilanteissa tarkkana ja palkata vasta siitä, että se myös kävelee nätisti oikeaan suuntaan, enkä siitä, että se pelkästään tulee luokse. Oikeastaan tiedän, että tuossa tilanteessa ei varmaankaan pitäisi sanoa mitään, vaan saada se muuten tarjoamaan oikeaa käytöstä ja sitten vain palkata siitä. Mutta kun luulen, että sillä taktiikalla seisoisimme rannassa vielä aamulla katsomassa, kun Eckeröline lipuu ohi Tallinnaan. Toinen vaihtoehto on pakottaa, siis ei pyytää vaan pakottaa, koira etenemään. Tässä ongelmana on se, että tuntuu tietysti hieman ikävältä raahata väkisin perässään koiraa, jolla on kaikki jarrut päällä. Se kun on päättäväinen vielä silloinkin. Enkä tiedä mitä se sellaisesta oppii.
Selvennyksen vuoksi voisin vielä tähdentää, että edellä kuvatun kaltaiset tilanteet ovat aivan erityisiä totaalistoppitilanteita. Normaalisti Lennu kyllä kulkee ihan nätisti mukana ja jäätyään vaikkapa haistelemaan jotain tolppaa juoksee nopeasti perään viimeistään siinä vaiheessa, kun hihna kiristyy ja nykäisee vähän. Ja Lennulta myös vaaditaan, että se kulkee sinne suuntaan, minne ihminen haluaa mennä. Ongelma ei siis mielestäni muodostu siitä, että Lennu saisi päättää tahdin ja suunnan, vaan se ilmenee näissä erityisissä tilanteissa, joissa se haluaa pysähtyä tuijottelemaan taakse tai sivulle. Ja kysehän ei myöskään ole siitä, että Lennu haluaisi mennä väärään suuntaan ja vetäisi sinne, vaan ainoastaan pysähtyy ja kääntyy.
Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: Lennu ohitti taas toisia koiria oikein mallikkaasti, joten siihen voi olla tyytyväinen. Ohituksia harjoittelemme ”kolmen namin taktiikalla”, eli toisen koiran lähestyessä pyydän Lennun viereen ja palkkaan kontaktista. Toinen nami tulee kun ohitettava on kohdalla ja kolmas sitten, kun ohitus on kokonaan ohi. Lisäksi tapasimme lenkin loppupäässä pitkästä aikaa Kertun, jonka kanssa Lennu pääsi vähän painimaan. Lopputuloksena oli kaksi hyvin lumista mutta iloista cairnia ja iloisempi mieli yhdelle hermonsa menettäneelle omistajallekin.
Lennu 