Olen vierastanut, ja hieman vierastan edelleen, sanaa ”treenaaminen” kun on kyse koiran koulutuksesta tai ylipäätään mistään omasta harrastelustani. ”Treenaamisesta” tulee mieleen kilpaurheilu, tiettyyn tavoitteeseen tähtäävä vakava harjoittelu. Minä käyn lenkillä, salilla ja jumpassa (tai no, kävin, ennen kuin tuli pentu, joka melko tehokkaasti syö kaiken ylimääräisen ajan…), mutta en treenaa tavoitteellisesti mitään. Samalla tavalla aluksi tuntui liioittelulta kutsua arkitottelevaisuuden hiomista ja kaikkien enemmän tai vähemmän hyödyllisten temppujen opettamista koiralle treenaamiseksi.
Kuitenkin olen alkanut pitää tuota sanaa juuri oikeana kuvaamaan sitä, mistä koiran koulutuksessa pohjimmiltaan on kyse. Se nimittäin kuvastaa hyvin sitä, että koiran kanssa opetellaan ja harjoitellaan erilaisia asioita pitkäjänteisesti yhdessä. Koiralle ei opeteta eikä se opi oikeaa käytöstä lähimainkaan kertalaakista. Sanaan sisältyy se, että harjoittelu on pitkäkestoista ja toistuvaa. Ja onhan se tavoitteellistakin, tavoitteena miellyttävä yhteiselo sekä koiran että ihmisen kannalta.
Sen kuitenkin haluan tähdentää, ettei asiasta synny väärää kuvaa vaikkapa vasta koiran hankintaa harkitseville, että täällä blogissakin usein mainittu treenaaminen ei ainakaan meillä tarkoita mitään ohjelmoitua tuntien pituista urheilusuoritusta. Treenaamme kyllä varmasti joka päivä jotain, mutta kyse on yleensä parin kymmenen minuutin pätkistä muun toiminnan lomassa. Ja toisaalta iso osa varsinkin ihan pienen pennun kanssa tehtävästä opettelusta tulee kaiken arkisen olemisen yhteydessä. Lennun kanssa ulkoilu on vieläkin jatkuvaa harjoittelua ja minulla sen vuoksi aina taskut täynnä nameja. Esimerkiksi toisten koirien ohittaminen on vielä harjoitusvaiheessa, ja siksi sitä treenataan joka kerta kun mahdollisuus osuu kohdalle. Myös luoksetulosta ja ”irti”-käskyn noudattamisesta Lennu saa edelleen joka kerta palkkion, eli niitäkin treenataan jatkuvasti.
Tuo ”irti” on muuten yksi niistä asioista, joissa havainnollistuu sekä terrierin rakkaus ruokaan että itsenäisyys ja omapäisyys. Lennu nimittäin tottelee – on totellut jo pitkään – ”irti”-käskyä esim. silloin, kun hampaisiin osuu kadulta joku pahvin pala, muovipussi, joltain pudonnut hanska tms. Tai kun leikitään jollain lelulla. Mutta jos löytö on todellinen aarre, kuten vaikkapa neljännes kokonaisesta ruislimpusta, ei siitä päästetä irti millään käskyllä (esimerkki perustuu tositapahtumiin). Viisaammat kertokaa millä metodilla käsky yleistetään koskemaan ihan kaikkea, siis myös kaikkea, mikä koiran mielestä on sata kertaa ihanampaa ja arvokkaampaa, kuin tottelemisesta luvassa oleva palkkio? Ainakin minusta tuntuu, että terrierin silmistä näkee, kuinka joku pieni ratas raksuttaa päässä ja suorittaa laskutoimituksia siitä, kumpi onkaan kivempi, ikioma iso pala ruisleipää vai iloinen omistaja ja tämän taskussa olevat eläinkaupan namit.
Tämän sunnuntain ohjelmassa on taas kynsien leikkaus, treenaamista vaativa asia sekin.
Lennu 