Agilityn alkeiskurssi, 2. kerta (eli kadonneen keskittymisen metsästys)

No niin, nyt on toinen agilitytunti takana. Kuten pentukurssin mittaisella kokemuksella olisin voinut arvata, oli toinen kerta huomattavasti hankalampi kuin ensimmäinen. Aloitimme taas lämmittelyllä, ja siinä vaiheessa Lennu oli vielä ihan mukana. Sen jälkeen siirryimme harjoittelemaan edelliseltä kerralta tuttuja esteitä. Tunnilla oli yksi koira enemmän kuin viimeksi, ja sen lisäksi tilassa oli meitä ennen ollut ihan pikkuisten pentujen pentukurssi, ja lattia oli sen jäljiltä täynnä namin hajuja ja muitakin hajuja, kun muutama vahinko pikkupennuille oli tainnut sattua. Lennu teki puomia ja putkea ihan kivasti, mutta esteiden välillä kuljettiin nenä maata pitkin eikä mistään kontaktista ollut tietoakaan. Kepeiltä se meinasi karata naapurin maahan asetetulle palkalle ja vahtasi muutenkin muiden tekemisiä enemmän kuin keskittyi omiin hommiinsa.

Keskittyminen parani kuitenkin hieman loppua kohden, kun päästiin kokeilemaan uusia esteitä. A-este mentiin kolmeen kertaan, ja se meni reippaasti ja hyvin. Ihan pientä epäröintiä tuli ensimmäisellä kerralla siellä ylhäällä korkeimmalla kohdalla, mutta kuitenkin yli mentiin reippaasti ja alas tultiin hallitusti. Toisena uutuutena harjoiteltiin pöytää. Se meni myös kivasti näin ensi kokeilulla, mutta voin aavistaa, että odotettavissa on oma-aloitteista karkaamista alas pöydältä sitten, kun ihan tositoimiin päästään. Ja kokeiltiinhan me pussiakin, se meni ihan sujuvasti samaan tapaan kuin putkikin, toki siis ryntäsin itse sinne toiseen päähän kuikuilemaan, että tuo osasi tulla läpi.

Ihan lopuksi harjoiteltiin hyppyestettä kukin omalla paikallamme. Löysimme Lennun kanssa itsellemme ja esteelle vähän rauhallisemman paikan huoneen nurkasta, muiden esteiden takaa ja siellä terrierikin (ja omistaja) pystyi skarppaamaan. Teimme estettä ilman hyppyä niin, että rima oli maassa. Pystyin pitämään Lennua ihan irti kokonaan ilman hihnaa, kun se innostui tekemään estettä ja se kateissa ollut kontaktikin löytyi. Loppurauhoittumisen aikana Lennu oli taas vähän sitä mieltä, että ihan ihmeellistä, tylsää touhua moinen makoilu ja huomautteli siitä haukahtelemalla. Loppurauhoittumisen jälkeen eräs tunnilla mukana ollut pikkupoika hyppäsi yhden esteen yli komealla ja korkealla loikalla. Siitä terrieri sai ihan totaalisen raivarin ja päräytti kunnon vahtihaukun. Nähtävästi on täysin sopimatonta, että ihminen menee hyppimään koirien esteitä.

Kotimatkalla meillä oli taas terrieri mallia takaisin tulosuuntaan tahtova. Meno oli sen verran tolkutonta, että suurin osa matkasta kuljettiin koira kainalossa. Loppumatkasta onneksi löydettiin yhteinen sävel ja päästiin ihan hyvissä tunnelmissa kotiin asti.

Hoidossa

Lennu oli viikonlopun isännän äidin luona hoidossa, kun perjantaina juhlittiin emännän pitkähköksi venyneen opiskelutaipaleen päätöstä pitkähkön kaavan mukaan ja lauantaillekin oli ohjelmaa, johon koira ei päässyt mukaan. Hoitopaikka oli tuttu, Lennu on ollut siellä aiemminkin pari kertaa viikonloppukylässä ja lisäksi reilun viikon verran syksyllä lomamme aikana. Tutusta paikasta huolimatta sopeutuvaisen ja mutkattomankin koiran käytös muuttuu vieraassa paikassa jonkin verran. Lennu on hoitopaikassa hiemman rauhattomampi ja havainnoi ympäristöään tarkkaavaisemmin. Se reagoi erilaisiin kerrostalon ääniin ja mm. haukkuu ovikellolle, mitä se ei kotona koskaan tee. Lisäksi Lennu oli kuulemma herännyt (ja herättänyt) aamuisin klo 8, mitä ei myöskään koskaan kotona tapahdu. Ulkona se oli antanut jonkun vieraan koiran kuulla kunniansa, vaikka ei kotikulmilla mikään remmirähjä olekaan. Ilmeisesti kylässä oli kuitenkin ollut hauskaa, ainakin koira on hyvin syönyt ja nukkuu nyt tyytyväisenä sohvapöydän alla jalat kohti kattoa. Huomenna toka kerta agilitya!

Teinidraamaa?

Tänään kävimme koirapuistossa oikein pitkän kaavan mukaan, sen merkkinä on omistajalla varpaat jäässä. Paikalle sattui pitkästä aikaa sekä Kerttu että Veera, Lennun  parhaat kaverit ihan pikkupentuajoilta. Siitäkös vauhdikkaat leikit syntyi, kaikki juoksivat ja painivat ihan intona. Ilokseni huomasin, että Lennun ”liiallinen kiinnostus” eli överiksi menevä halu astua tyttöjä on vähän laantunut, ja kaverukset saivat leikittyä ihan kivasti, ilman että yksi roomeo roikkuu koko ajan jomman kumman takapuolessa.

Hiukan myöhemmin koirapuistoon tuli Lennun kanssa suht saman ikäinen iso karkeakarvainen mäyräkoirauros. Aavistelin, että kolmio- tai jopa neliödraamaakin saattaa olla tiedossa, kun saman kokoinen, saman ikäluokan uros yrittää mukaan Lennun ja hänen daamiensa leikkeihin. Ja niinhän siinä kävikin, ja ihan ihka ensimmäistä kertaa meidän poika aloitti ärhentelyn ja rupesi röyhistelemään rintaansa tälle toiselle kaverille. Mitään varsinaista tappelua siitä ei syntynyt, vaan ihan pienillä ärähdyksillä selviteltiin kuka saa leikkiä kenenkin kanssa. Leikit jatkuivat vielä ihan hyvän tovin hyvässä järjestyksessä, mutta ärinää tuli jos molemmat urokset sattuivat samaan aikaan saman tytön kimppuun. Muutaman kerran Lennu rähähti Veerankin suuntaan, en tiedä sitten menikö sillä hermot kun tämä leikki vieraan uroksen kanssa vai erehtyikö vain kohteesta. Päätin lähteä kotiin, kun aika pitkä aika oli jo leikitty ja varpaat sen mukaisesti tunnottomat, mutta Lennupa ei meinannut antaa ottaa itseään kiinni. No sain kuin sainkin koiran portille ja kiinni, juuri kun Ressu lähestyi puistoa. Oli siis oikea aika lähteä, kolme kilpakosijaa olisi jo ollut vähän liikaa.

Oli aika jännä tilanne ensimmäistä kertaa huomata, että Lennu on se, joka aloittaa rähistelyn. Aiemminhan vastaavaa kolmiodraamaa on syntynyt Ressun kanssa, mutta niissä tilanteissa Ressu on ollut aloitteellisempi osapuoli. Nyt Lennu selvästi antoi ymmärtää, että häntä ottaa pannuun, kun joku muu tulee liehittelemään tyttöjä. Olemme kovasti toivoneet, että Lennu olisi niin tehokkaasti sosiaalistettu, että se oppisi tulemaan toimeen myös toisten urosten kanssa. Sen vuoksi olemme käyneet Lennun kanssa koirapuistossa todella usein ihan pienestä asti. Nyt tammikuussa koirapuistokäynnit ovat hiukan harvenneet, kun olemme usein iltaisin tehneet vähän pidempiä lenkkejä, mutta kyllä siellä silti tulee käytyä pari kertaa viikossa. Toistaiseksi Lennulla ei ole tullut mitään ongelmia itseään vanhempien tai selvästi isompien kanssa, koska niitä se ei ole lähtenyt haastamaan, mutta nämä oman ikäiset ja saman kokoiset ovat eri juttu. Tosin sellaistenkaan kanssa ei ole ollut ongelmia silloin, kun paikalla ei ole ollut molempia kiinnostavaa narttua. Voikohan tämä olla vain ohimenevää nuorten urosten kukkoilua? No, aika näyttää mihin suuntaan kehitys kehittyy. Kuulemani mukaan uroscairnit eivät aina tahdo tulla toimeen toisten urosten kanssa, mutta toivotaan parasta. Kokeneemmat voivat kertoa onko mitään toivoa?

Agilityn alkeiskurssi, 1. kerta

Agilityn alkeiskurssin ensimmäinen kerta oli tänään, ja kyllä oli hauskaa! Kurssi on meille kävelymatkan päässä eläinkauppa All Fur Dogzin tiloissa, ja kurssin järjestää Koirankuje. Koulutustila on ihan kiva kellaritila, suht pieni se on, mutta 4 koirakkoa mahtuu ihan hyvin. Ja ainakin tila on lämmin, tuli ihan kuuma! Kurssilla on meidän lisäksi kolme muuta koiraa omistajineen, yksi koira on muutaman vuoden ikäinen, mutta kaksi on yhtä junioreita kuin Lennukin.

Aloitimme lämmittelyllä, jossa teimme (siis koirat tekivät…) pyörähdyksiä molempiin suuntiin, peruuttamista, maahan menoa, istumista ja seisomista. Lisäksi muut treenasivat jalkojen välistä pujottelua namin avulla houkuttelemalla, mutta me tehtiin se käsikosketuksella, kun Lennu on siihen tottunut. Lennu keskittyi ihan hienosti, joskin välillä haukahteli, jos ei juuri sillä hetkellä ollut tarpeeksi toimintaa.

Alkulämmittelyn jälkeen aloitimme esteisiin tutustumisen. Kouluttajamme näytti omalla koirallaan mallia hyppyesteellä, kepeillä ja putkella, jonka jälkeen näitä sai treenata omaan tahtiin sillä aikaa, kun yksi kerrallaan tutustui puomiin tarkemmassa ohjauksessa. Lennun kanssa ensimmäinen kerta puomilla tehtiin siten, että tiputeltiin nameja tasaisin välein pitkin puomia ja sen jälkeen kuljettiin se niin, että kouluttaja avusti toiselta puolelta, jottei koira pääse putoamaan tms. Lennu meni namien perässä aivan kuin puomissa ei olisi mitään ihmeellistä. Toisen kerran kokeiltiin ilman houkuttimia niin, että palkka tuli vasta koko puomin jälkeen. Lennu meni puomin iloisesti ja varmasti, ihan kuin olisi tehnyt sitä ennenkin. Nähtävästi tässäkin havainnollistuu terrierin rohkeus ja arkailemattomuus; palkan perässä mennään vaikka mihin, eikä siinä paljoa sivuille vilkuilla. Puomi tehtiin muutaman kerran uudestaankin, ja jokainen kerta meni varmasti ja vauhdikkaasti.

Putkenkin Lennu meni arkailematta, kuten olin arvellutkin, koska kaiken maailman ahtaisiin paikkoihin tunkeminen on sille ihan ominaista. Kaikkein yllättynein olin kuitenkin kepeistä. Etukäteen olin kuvitellut, että kepit ovat todella haastava juttu ja että niiden opettaminen on jotain korkeamman tason tiedettä, koska ajattelin, että sellainen pujotteluhan ei ole koiralle mitenkään luontaista. Siis ainakaan tuollaiselle terrierille, mutkathan oikaistaan suoraksi, jos siihen suinkin on mahdollisuus. Mutta väärässä olin, koirahan pujotteli, kun kädellä vähän näytti reittiä. Aluksi ohjasin hölmösti ylhäältä päin, siis pujottelemalla omaa kättä kepien välistä samalla tavalla kuin koiran oli tarkoitus mennä. Se toimi kyllä ihan hyvin, mutta ope ohjeisti, että kannatta vain ojentaa se käsi joka toisesta välistä sille puolelle, jolle koiran on tarkoitus mennä. Ja sillä tavallahan se oli paljon näppärämpää. Kosketuskeppiäkin tässä olisi voinut käyttää, ja ehkä kokeilemmekin sitä ensi kerralla. Mutta olin kyllä ihan äimän käkenä pujottelun sujuvuudesta. Toki on pitkä matka siihen, että koira hakeutuisi kepeille pienemmällä ohjauksella, saati että se näyttäisi siltä kuin kilpatason agivideoissa, mutta silti. Se siis pujotteli! Monta kertaa, jokaisesta välistä! 🙂

Myös ihan pikkuista estettä hypättiin ja sekin meni kivasti. Harjoittelimme niin, että palkka odotti esteen takana, joten mikäs siinä oli mennessä tuollaiselle, joka menee ruuan perässä vaikka läpi harmaan kiven. Oleellista treenissä oli kuitenkin se, että Lennun piti malttaa istua ja odottaa ennen kuin sai hypätä palkan luokse. Ihan hyvin malttoi. Muutenkin oli hauska huomata, kuinka Lennu on sisäistänyt sivulle tulon niin, että tarjoaa sitä usein automaattisesti kun lähdetään tekemään jotain. Ei se mihinkään hienoon perusasentoon päädy, vaan tupsahtaa toisinaan vähän taakse, toisinaan vähän vinoon, mutta kuitenkin.

Tunnin lopuksi harjoiteltiin rauhoittumista, mikä oli tosi hyvä juttu. Lennu vähän haukahteli ja oli sitä mieltä, että vielä olisi voinut mennä vauhdilla, joten reilun viiden minuutin rauhoittumisharjoitus oli Lennulle tarpeen. Rauhoittumisen jälkeen olikin paljon leppoisampi kotimatka, eikä sitä pentukurssilta tuttua ylikierroksilla käyntiä ollut havaittavissa.

Kaiken kaikkiaan oli hyvä ja kiva tunti! Tästä se lähtee (siis tämäkin harratus, mistä en koskaan ollut kuvitellut innostuvani…)!

Pupu ja muita pehmoleluja

Lennun paras lelu tähän asti on ollut pieni vingulla varustettu pehmopupu, joka alunperin ostettiin Lohjan pentunäyttelystä lokakuussa. Pupu on osoittautunut harvinaisen kestäväksi, koska se on sen verran pieni, ettei se aiheuta samanlaista teurastusvimmaa eikä siitä saa yhtä hyvää otetta kuin isommista pehmoleluista. Se alkuperäinen pupu on kyllä jo joutunut roskikseen, sillä ei sekään ihan kaikkea kestänyt. Kahden terrierin vetoleluksi joutuminen oli pupun loppu, ja ensimmäinen tuli tiensä päähän, kun Lennu oli Dieselin luona hoidossa. Välittömästi tämän jälkeen ostettiin kuitenkin uusi, täsmälleen samanlainen pupu. Onhan pupu ainoa lelu, jonka Lennu tunnistaa nimeltä ja hakee kysyttäessä ”Missä pupu on?”

Eilen illalla toinen pupu koki äkillisen muodonmuutoksen pitkäkorvasta nallekarhuksi. Yhtenä hetkenä pupulla oli pitkät korvat, siitä olen varma, koska pidin korvista kiinni kun leikimme pupulla vetoleikkiä. Seuraavassa hetkessä pupu näytti tältä:

Sanomattakin selvää on, että niitä korvia ei löytynyt mistään. No, onneksi ne eivät olleet niin isot, että siitä kauheasti tarvitsisi huolestua. Myös häntä oli syöty, mutta sehän pupulla on muutenkin mallia töpö.

Isompien pehmolelujen suhteen olemme joutuneet toteamaan saman kuin varmaankin kaikki muutkin terrierien omistajat: mitä isompi ilo, sitä nopeampi teurastus. Tämän tietävät myös eläinkaupan asiantuntevat myyjät. Kerran isoa, vyötiäistä esittävää pehmolelua katsellessani myyjä tuli viereen juttelemaan ja sanoi, että hänen mielestään kyseinen lelu on aiva ihana. Kysyin, että onkohan lelu kuinka kestävä, johon myyjä vastasi, että onhan se, kyllä se on koiran leluksi tarkoitettu. Sen jälkeen hän kuitenkin kysyi mikä koira minulla on. Seitsemän kuukautta vanha cairnterrieri, vastasin. Myyjän mieli muuttui: ”Juu no terrierinkestävä se ei ole. Sehän purkaa kaiken.” Ostin vyötiäisen kuitenkin. Se kesti seuraavaan iltaan (välissä yö ja päivä, jonka aikana Lennu ei saanut lelua), ja on siitä lähtien odottanut parsimista kirjahyllyn päällä, jonne sittemmin on kertynyt muutama muukin huoltoa vaativa.

Hyvä lenkki, parempi mieli

Mikään ei auta työ- ja vapaa-aikaperäiseen ärtymykseen ja kohonneeseen verenpaineeseen yhtä hyvin kuin reipas ulkoilu reippaan terrierin kanssa. Illalla kotiin tullessani olin sekä hyvin turhautunut pariin työasiaan että aivan raivoissani yhdestä vapaa-ajan asiasta, mutta jokapäiväisestä jälleennäkemisestä aina yhtä ilahtunut koira sai mielen tyyntymään, ja loputkin ylimääräisistä höyryistä jäi lenkkipolun varrelle. Varsinkin, kun lenkki oli onnistunut!

Tänään aloitimme mukavan ulkoilun ihan perusteista, siis aivan alusta. Lennu sai palkan joka kerta, kun se jäätyään johonkin taakse vitkuttelemaan kipitti rinnalle. Pyrin siihen, että en sanoisi näissä tilanteissa mitään. Lisäksi palkkasin seuraamisesta ja oma-aloitteisesta kontaktin hakemisesta. Olkoonkin, että seuraaminen usein oli tepastelua katse namitaskuun naulittuna. Parempi taskua tuijottava terrieri vierellä kuin jänistä jäljestävä koira hihnan päässä, sanoo vanha kansa. Lopputuloksena oli miellyttävä lenkki ja ulkoiluttajaa herkästi seuraava koira. Taas palautui usko siihen, että koira oppii ihan mitä tahansa, kunhan tarpeeksi (ja oikein) harjoitellaan.

Sisälle palattuamme mieltä ilahdutti uutinen, että Lennu on sijoittunut jaetulle 17. sijalle Cairnterrierikerhon Vuoden urospentu -pisteenlaskennassa. Aika hyvin sanoisin, vaikka kolmannesta näyttelystä ei pisteitä tullutkaan, kun sieltä ei kunniapalkintoa saatu napattua  🙂

Kaksi askelta eteen, yksi taakse

Ulkoilu, jonka lauantaina mainostin sujuneen erinomaisen hyvin, sujui oikein mallikkaasti sunnuntaina ja maanantainakin. Lenkeillä edettiin reippaasti ulkoiluttajan määräämään suuntaan ja kaikilla oli kivaa. Ainoan haasteellisemman hetken aiheutti citykani, mutta puput nyt lasketaankin tässä vaiheessa vielä force majeure -luokan esteeksi. Mutta tänään. Se, minkä piti olla reipas ja mukava reilun tunnin ulkoilu, muuttuikin kahden tunnin ja viiden minuutin mittaiseksi turhautumiseksi lumituiskussa. Omistaja meinasi paleltua, syke nousi ihan muista kuin liikunnallisista syistä ja ainoa mikä otti lämpöä oli pinna, joka paloi.

Alku sujui ihan hyvin. Etenimme hyvässä yhteisymmärryksessä tuonne kauemmas isoon koirapuistoon, jossa pienten puolella ei ollut ketään. Menimme hetkeksi isojen puolelle, mutta lähdimme aika pian pois, kun sopivaa leikkikaveria ei löytynyt. Lennu lähti ihan kiltisti mukaan aitauksesta, kuten aina, ja eteni parin metrin päähän portista, kunnes portista tuli ulos toinen koira, jota olisi pitänyt päästä tervehtimään, vaikka juuri sisäpuolella oltiin nähty. Lennu yritti siis vetää sen luokse, mutta en päästänyt, koska periksihän näissä tilanteissa ei saa antaa. No, lopputuloksena oli hihnan päässä maha maata vasten jalat levällään kaikilla neljällä tassulla lunta kauhova koira, joka ei kuullut tai ainakaan ymmärtänyt yhtään mitään. Tilanne meni tietysti hyvin nopeasti ohi, kun tämä toinen koira tuli kohdalle ja meni ohi, ja niin päästiin jatkamaan matkaa.

Puolessa välissä lenkkiämme sitten alkoi se hermoja raastava haluttomuus kulkea sinne, minne olisi pitänyt. Lennu kääntyi takaisin tulosuuntaan tuijottamaan vaikka siellä ei ollut mitään. Ei koiria, ihmisiä, pupuja, sorsia, ei mitään. Sitten edettiin muutama metri, kunnes taas pysähdyttiin ja käännyttiin. Tätä tapahtui viitisen kertaa. Voin kertoa, että muutaman metrin välein päinvastaiseen suuntaan kiepsahtava koira on R-A-I-V-O-S-T-U-T-T-A-V-A. Sen jälkeen Lennu kiinnostui merestä, jossa vesi oli muuttanut olomuotoaan ja alkanut jäätyä sitten eilisen. Sitä ihmeteltiin hetki, jonka jälkeen minä päätin, että nyt jatketaan matkaa. Parin metrin jälkeen Lennu kääntyi taas tuijottelemaan merelle. Siinä sitä sitten seisottiin lumipyryssä ja savu nousi korvista kun koira päätti ottaa omaa aikaa ja katsella maisemia.

Päättäväisyyden ja palkitsemisen yhdistelmällä tästäkin selviydyttiin ja loppumatka sujui ihan ok, joskin vähän hitaanlaisesti ja kävelytien puolelta toiselle haahuillen. Ongelmana näissä tilanteissa on siis se, että Lennu osaa olla hyvin päättäväinen ja minä taas päättämätön sen suhteen, millä taktiikalla ongelmaa pitäisi lähestyä. Ensisijainen vaihtoehtohan on tietysti oikeasta toiminnasta palkitseminen. Siinä ongelmana on (varmasti omasta virheellisestä toiminnasta johtuen) se, että kuviosta tulee seuraavanlainen: minä kehotan Lennua etenemään, kehun ja palkkaan ehkä namillakin siitä kun se tulee luokse ja kävelee hetken oikeaan suuntaan. Sen jälkeen Lennu pysähtyy ja sama homma toistuu uudestaan. Syntyy siis kierre, jossa Lennu luulee (tai tietää) saavansa palkan siitä, että pysähtyy ja liikkuu vasta sitten kun käsketään. Vaikka olen yrittänyt olla näissä tilanteissa tarkkana ja palkata vasta siitä, että se myös kävelee nätisti oikeaan suuntaan, enkä siitä, että se pelkästään tulee luokse. Oikeastaan tiedän, että tuossa tilanteessa ei varmaankaan pitäisi sanoa mitään, vaan saada se muuten tarjoamaan oikeaa käytöstä ja sitten vain palkata siitä. Mutta kun luulen, että sillä taktiikalla seisoisimme rannassa vielä aamulla katsomassa, kun Eckeröline lipuu ohi Tallinnaan. Toinen vaihtoehto on pakottaa, siis ei pyytää vaan pakottaa, koira etenemään. Tässä ongelmana on se, että tuntuu tietysti hieman ikävältä raahata väkisin perässään koiraa, jolla on kaikki jarrut päällä. Se kun on päättäväinen vielä silloinkin. Enkä tiedä mitä se sellaisesta oppii.

Selvennyksen vuoksi voisin vielä tähdentää, että edellä kuvatun kaltaiset tilanteet ovat aivan erityisiä totaalistoppitilanteita. Normaalisti Lennu kyllä kulkee ihan nätisti mukana ja jäätyään vaikkapa haistelemaan jotain tolppaa juoksee nopeasti perään viimeistään siinä vaiheessa, kun hihna kiristyy ja nykäisee vähän. Ja Lennulta myös vaaditaan, että se kulkee sinne suuntaan, minne ihminen haluaa mennä. Ongelma ei siis mielestäni muodostu siitä, että Lennu saisi päättää tahdin ja suunnan, vaan se ilmenee näissä erityisissä tilanteissa, joissa se haluaa pysähtyä tuijottelemaan taakse tai sivulle. Ja kysehän ei myöskään ole siitä, että Lennu haluaisi mennä väärään suuntaan ja vetäisi sinne, vaan ainoastaan pysähtyy ja kääntyy.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: Lennu ohitti taas toisia koiria oikein mallikkaasti, joten siihen voi olla tyytyväinen. Ohituksia harjoittelemme ”kolmen namin taktiikalla”, eli toisen koiran lähestyessä pyydän Lennun viereen ja palkkaan kontaktista. Toinen nami tulee kun ohitettava on kohdalla ja kolmas sitten, kun ohitus on kokonaan ohi. Lisäksi tapasimme lenkin loppupäässä pitkästä aikaa Kertun, jonka kanssa Lennu pääsi vähän painimaan. Lopputuloksena oli kaksi hyvin lumista mutta iloista cairnia ja iloisempi mieli yhdelle hermonsa menettäneelle omistajallekin.

Treenaamisesta, eli oppia ikä kaikki

Olen vierastanut, ja hieman vierastan edelleen, sanaa ”treenaaminen” kun on kyse koiran koulutuksesta tai ylipäätään mistään omasta harrastelustani. ”Treenaamisesta” tulee mieleen kilpaurheilu, tiettyyn tavoitteeseen tähtäävä vakava harjoittelu. Minä käyn lenkillä, salilla ja jumpassa (tai no, kävin, ennen kuin tuli pentu, joka melko tehokkaasti syö kaiken ylimääräisen ajan…), mutta en treenaa tavoitteellisesti mitään. Samalla tavalla aluksi tuntui liioittelulta kutsua arkitottelevaisuuden hiomista ja kaikkien enemmän tai vähemmän hyödyllisten temppujen opettamista koiralle treenaamiseksi.

Kuitenkin olen alkanut pitää tuota sanaa juuri oikeana kuvaamaan sitä, mistä koiran koulutuksessa pohjimmiltaan on kyse. Se nimittäin kuvastaa hyvin sitä, että koiran kanssa opetellaan ja harjoitellaan erilaisia asioita pitkäjänteisesti yhdessä. Koiralle ei opeteta eikä se opi oikeaa käytöstä lähimainkaan kertalaakista. Sanaan sisältyy se, että harjoittelu on pitkäkestoista ja toistuvaa. Ja onhan se tavoitteellistakin, tavoitteena miellyttävä yhteiselo sekä koiran että ihmisen kannalta.

Sen kuitenkin haluan tähdentää, ettei asiasta synny väärää kuvaa vaikkapa vasta koiran hankintaa harkitseville, että täällä blogissakin usein mainittu treenaaminen ei ainakaan meillä tarkoita mitään ohjelmoitua tuntien pituista urheilusuoritusta. Treenaamme kyllä varmasti joka päivä jotain, mutta kyse on yleensä parin kymmenen minuutin pätkistä muun toiminnan lomassa. Ja toisaalta iso osa varsinkin ihan pienen pennun kanssa tehtävästä opettelusta tulee kaiken arkisen olemisen yhteydessä. Lennun kanssa ulkoilu on vieläkin jatkuvaa harjoittelua ja minulla sen vuoksi aina taskut täynnä nameja. Esimerkiksi toisten koirien ohittaminen on vielä harjoitusvaiheessa, ja siksi sitä treenataan joka kerta kun mahdollisuus osuu kohdalle. Myös luoksetulosta ja ”irti”-käskyn noudattamisesta Lennu saa edelleen joka kerta palkkion, eli niitäkin treenataan jatkuvasti.

Tuo ”irti” on muuten yksi niistä asioista, joissa havainnollistuu sekä terrierin rakkaus ruokaan että itsenäisyys ja omapäisyys. Lennu nimittäin tottelee – on totellut jo pitkään – ”irti”-käskyä esim. silloin, kun hampaisiin osuu kadulta joku pahvin pala, muovipussi, joltain pudonnut hanska tms. Tai kun leikitään jollain lelulla. Mutta jos löytö on todellinen aarre, kuten vaikkapa neljännes kokonaisesta ruislimpusta, ei siitä päästetä irti millään käskyllä (esimerkki perustuu tositapahtumiin). Viisaammat kertokaa millä metodilla käsky yleistetään koskemaan ihan kaikkea, siis myös kaikkea, mikä koiran mielestä on sata kertaa ihanampaa ja arvokkaampaa, kuin tottelemisesta luvassa oleva palkkio? Ainakin minusta tuntuu, että terrierin silmistä näkee, kuinka joku pieni ratas raksuttaa päässä ja suorittaa laskutoimituksia siitä, kumpi onkaan kivempi, ikioma iso pala ruisleipää vai iloinen omistaja ja tämän taskussa olevat eläinkaupan namit.

Tämän sunnuntain ohjelmassa on taas kynsien leikkaus, treenaamista vaativa asia sekin.

Lennu 10 kk

Tänään Lennu täytti 10 kuukautta. Syntymäpäivän kunniaksi suoritettiin viralliset mittaukset, joiden mukaan paino on 8,8 kg ja säkäkorkeus (hyvin hankala mitata) on reilut 30 cm, ehkä 31 tai 32. Myös virallinen poseerauskuva yritettiin ottaa, mutta siitä ei meinannut tulla mitään.

Takajalat vähän kierossa ja häntä miten sattuu. Lopuissa kuvista istutaan, ollaan maassa, annetaan tassua tai seisotaan takajaloilla. Ai miten niin olisi aihetta ottaa seisominen treeniohjelmaan?

Synttäri-iltapäivänä tehtiin pitkä lenkki ja käytiin vähän kauempana isommassa koirapuistossa. Sieltä löytyi pari kaveria, mutta varsinaisen virran Lennu sai päälle siinä vaiheessa kun muut tekivät lähtöä ja alkoi kiitää huimaa vauhtia ympyrää. Koettiin pieni vauhtia ja vaarallisia tilanteita -tyyppinen kohtaus, kun Lennu jostain syystä kompastui ja kopautti jonkin osan itsestään kallioon. Lennu pysähtyi, käänteli päätään ja nuoli huuliaan pari kymmentä sekunttia hämmentyneen näköisenä. Minä tutkiskelin tassuja ja tarkistin, että hampaat olivat tallella. Näkyviä vammoja ei tullut, ja hetken kuluttua Lennu juoksi taas ihan tavallisesti. Ehkä törmäys ei ollut kovin vakava. Kyllähän ihmisetkin (ainakin allekirjoittanut) jatkuvasti törmäilevät ja kolhivat itseään ja kaatuilevat liukkailla kaduilla, mutta koiran kanssa on se hankaluus, ettei se osaa sanoa mitä tapahtui ja sattuiko vähän vai paljon.

Koirapuistosta matka jatkui mukavan kirpeässä pakkassäässä rantaa pitkin. Lennu jaksaa edelleen ihmetellä lunta ja ennen kaikkea sitä, mitä kaikkea lumen alla on piilossa. Tai voisi olla piilossa. Ainakin nuoren terrierin mielekuvituksessa. Näyttävät yllätyshyökkäysloikat lumen alla piileskelevien kimppuun kuuluvat asiaan.

10 kuukautta vanha Lennu antoi tänään parastaan käyttäytymällä oikein mallikkaasti hihnassa. Tehtiin hienoja vastaantulevien koirien ohituksia ja muutenkin se seuraili ulkoiluttajaansa kiitettävästi, jäi mm. odottamaan pyydettäessä ja tuli myös luokse sieltä flexin päästä. Onkohan kehitystä oikeasti tapahtunut, vai oliko kyse hetkellisestä kuuliaisuuden puuskasta? Se selvinnee lähitulevaisuudessa.

10 kuukautta vanha Lennu on reipas ja energinen, mutta osaa ottaa myös rennosti. Aamuisin Lennu nukkuu pitkään. Vielä alkusyksystä se heräsi arkisin silloin kun minäkin ja tuli tarkkailemaan mitä on meneillään. Nykyisin se ei paljoa korvaansa lotkauta minun herätyskellolleni, korkeintaan valtaa paremman nukkumapaikan sängystä. Jos minä poikkeuksellisesti ruokin ja vien Lennun ulos ennen töihin lähtöä, se suvaitsee nousta ylös siinä vaiheessa kun ruoka kolisee kuppiin. Viikonloppuisinkin nukutaan niin pitkään kuin (ihmisiä) nukuttaa. Osaltaan kiireettömät aamut mahdollistaa tietysti se, että käymme ulkona nopeasti kiertämässä korttelin vielä juuri ennen nukkumaanmenoa, joten pissahätä Lennulla ei kovin aikaisin aamulla ole. Viime aikoina Lennu on toden teolla joutunut totuttelemaan siihen, että ulkoilun jälkeen pitää sulatella ja kuivatella eteisessä. Yllätykseksemme Lennu on tottunut siihen nopeasti ja odottelu sujuu rauhallisesti. Yllätys tämä on siksi, että nuoren terrierin pinna ei aina ole se kaikkein pisin, ja jos joku on TYLSÄÄ ja kerta kaikkiaan VÄÄRIN, sen annetaan kyllä kuulua. Nuori terrieri on kuitenkin myös ilmeisen sopeutavainen, koska mutinat ovat vähentyneet kerta kerralta, ja nyt odottelu kuuluu jo rutiineihin.

Uutta kehitystä on erilaisten mörköjen näkeminen siellä täällä aina silloin tällöin. Yhtenä iltana pimeässä puistossa roskis ja penkki olivat erittäin epäilyttäviä. Myös kumollaan ollut liikennekartio, siis sellainen oranssi törppö, sai kuulla kunniansa, mutta turvallisen välimatkan päästä totta kai. Myös rantaan loiskuva merivesi on välillä todella vaarallista, kun se käyttäytyy ihan holtittomasti, aaltoilee ja liplattaa ja kaikkea. Pari kertaa on pitänyt saada ihan kunnon raivari, kun se vesi on oikein hyppinyt silmille. Tämä toisaalta hillitsee hieman Lennun sorsia kohtaan tuntemaa mielenkiintoa, kun ne hullut kelluvat siinä epäilyttävässä elementissä.

Päivän asu

Tänään töissä vitsailtiin, että pitäisikö Lennunkin blogissa julkaista päivän asu -postauksia muotiblogityyliin. Melko pian kuitenkin todettiin, että koiralla harvemmin on vaatetta päällä, emännällä puolestaan on lenkille lähtiessä samat ulkoilureleet päivästä toiseen. Mutta kuinkas sattuikaan, tälle päivälle tarjolla olisi kuin olisikin päivän asu -kuvia.

Nimittäin Stockmannin eläinosastolla sattui silmään Hurtan sadetakit puoleen hintaan. Tarjolla oli ainoastaan tuota vihreää väriä, mutta Lennulle se sopii ihan hyvin. Otin koon 36 ja se näyttäisi olevan juuri sopiva. Hintaa jäi 22 euroa. Tämä onkin emännän ainoa alennusmyyntiostos ja ainoa vaateostos tänä vuonna (tähän on siis tultu…). Lennulla on myös Hurtan talvimantteli, mutta se on kokoa 40 ja vähän reilu. Se ei kuitenkaan haittaa, koska sen saa hyvin kiristettyä sopivaksi, ja suojaapahan sitten vähän enemmän jalkoja. Talvivarusteille ei kyllä juuri ole ollut käyttöä vielä tänä talvena. Sadetakkia sen sijaan olisi voinut käyttää loppuvuodesta, koska ainakin minusta tuntuu, että vettä satoi ihan koko ajan.

(Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, etteivät nämä ole ihan aitoja päivän asu -kuvia, koska eihän Lennu tuota tänään ulkoillessa käyttänyt, kunhan sovitettiin. Ja se täytyy lisätä, että nuo mustat möykyt alemmassa kuvassa ovat rikkinäisistä sukista koiralle tehtyjä sukkapalloja, ei meillä muuten sukkia loju pitkin lattioita…Tietenkään. Ikinä.)